Viinisieppojen jalkautuminen Eteläsaarelle

perjantai 14. helmikuuta 2014
Sijainti: Greymouth, Uusi-Seelanti
Pohjoissaarella Wellingtonissa nousimme lautan kyytiin, joka reilu kolmessa tunnissa kuljetti meidät eteläsaarelle pienen Pictonin kylän satamaan. Eteläsaari antoi itsestään jo aikamoisen tyylinäytteen, ennen kuin olimme jalallakaan astuneet maihin. Lautta kulki korkeiden vuorten välistä ja vuorten välissä oli kirkasvetisiä poukamia. Menimme kannelle ihastelemaan maisemia ja yritimme kovasti ikuistaa niitä kameralla. Kuvat eivät valitettavasti taaskaan tee oikeutta maisemille. Olenkin miettinyt, että ehkä Uuden-Seelannin tarunhohtoisia maisemia ei voikaan viedä täältä pois, vaan ne tulee itse nähdä ja kokea (tai sitten ehkä se totuudenmukaisempi vaihtoehto, että olemme surkeita kuvaajia ja kamerankäyttäjiä, mutta tuo ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa jännittävämmältä). Saimme lauttamatkan aikana hyvin suunniteltua, missä haluaisimme kahden viikon aikana käydä ja mietittyä, miten aika eri paikkojen kesken olisi järkevä jakaa. Jotain piti taas jättää pois, mutta näin se nyt vain on. Ei auta jäädä murehtimaan sitä mitä ei ehtinyt tehdä tai nähdä, vaan nauttia täysillä niistä mitä kokee.









Päästyämme maihin haimme uuden automme, joka toimii menopelinämme kaksi viikkoa eteläsaarella. Merkkiä ei vaihdettu, mutta Tiida vaihtui Sunnyyn ja väri beigestä valkoiseen. Ikääkin taitaa tällä autolla olla jonkun verran enemmän, mutta eteenpäin (ja tarvittaessa taaksekinpäin) se kulkee hyvin. Hyytyy tietty kaikkiin ylämäkiin, mutta niinpä täällä vähän kaikki autot tuntuvat tekevän. Joissain pitkissä ylämäissä voi nimittäin eteen yhtäkkiä ilmestyä täysin hyytynyt raskas rekka, joka koittaa vääntää mäkeä ylös. En tiedä onko täällä talvella liukasta, mutta en haluaisi liukkaalla kelillä ajella näitä vuorotellen ylä- ja alamäkeen kiemurtelevia mutkaisia teitä. Pohjoissaarella kilometreja mittariin tuli hiukan reilu 2000, saa nähdä kuinka paljon eteläsaarella kilometreja on kertynyt mittariin, kun palautamme kahden viikon päästä auton Christchurchiin.



Ensimmäisen yön eteläsaarella vietimme kaupungista nimeltä Nelson. Pictonin satamasta Nelsoniin ajoi vajaa kaksi tuntia ja taas oli niin upeita maisemia matkan varrella. Tie meni meren rantaa pitkin pitkän aikaa ja aina mäkien päällä maisemat merelle olivat kyllä upeat. Meri ja vesi ovat muutenkin Uudessa-Seelannissa melkolailla aina läsnä. Lonely Planet kertoo, että vaikka missä paikassa maata olisi, ei koskaan ole kauempana kuin 128 kilometriä merestä. Ja meren lisäksi on tietty paljon järviä ja jokia. Saavuimme Nelsonin YHA-hostellille noin seitsemän aikaan ja lähdimme samantien syömään. Löysin Lonely Planetista italialaisen ravintolan jota kehuttiin ja joka sijaitsi kävelymatkan päässä hostelliltamme. Ja ravintola oli kyllä nappivalinta. Otimme puoliksi suuren pizzan. Ja kun nyt sanon suuren, niin tarkoitan oikeasti ihan tosi isoa pizzaa, enkä mitään kotipizzan "perhepizzaa". Ellei oltaisi syöty niin huonosti päivän aikana, niin en ainakaan minä olisi jaksanut syödä niin paljon kun nyt. Ehkä maailman parhaan (ja äkäisimmän italiaiskokin valmistaman) pizzan kaveriksi sopi erinomaisesti paikallinen olut ja siideri. Ulkona syömisessa on vaan tunnelmaa, varsinkin kun sitä ei ole harrastanut joka päivä, tai edes joka viikko.

Täydellä vatsalla olikin mukava palata hostellille ja valmistautua nukkumaan. Huonetoveri paljastui kuitenkin flunssaiseksi, lievästi ylipainoiseksi astmaatikoksi, joka kuorsasi kuin katujyrä koko yön. Minä nukahdin kuitenkin ennen huonetoverin säestyksen alkua, mutta Kimmo ei. Ja mitä tekee Kimmo kello kaksi yöllä. Ravistelee minut hereille ilmoittaakseen, ettei saa unta kun kaveri kuorsaa ja kertoo aikovansa pistää korvatulpat. Tarvitsisinko minäkin? Ei Kimmo, minä en tarvitse, minä kyllä olen saanut unta ja nukun. Puolen tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen totean, etten saakaan enää unta, kun se kaveri tosiaan kuorsaa kuin katujyrä. Niinpä oli minun vuoroni herättää puolestaan Kimmo ja ilmoittaa, että nyt niitä tulppia tähän suuntaan. Että semmosta yötä Nelsonissa!



Lähdimme Nelsonista aamulla ajamaan kohti Kaikouraa, johon oli noin neljän tunnin ajomatka. Pysähdyimme kuitenkin matkalla Marlboroughin viinilaaksossa, jossa on kymmeniä viinitiloja. Olimme suunnitelleen menevämme maistamaan jonkun paikan viiniä. Suuntasimme ensin kaupungin infopisteelle selvittämään, miten homma toimii. Infopisteeltä sai Wine Trail -kartan, johon oli merkitty kaikki laakson palkitut tilat. Ja hommahan toimi sillä tavalla, että kymmenien tilojen joukosta valitsee mihin haluaa mennä ja sitten vain päräyttää pihaan ja ilmoittaa haluavansa maistaa viiniä. Niinpä infopisteen suosituksestä meille ympyröitiin kartasta viisi viinitilaa, joihin otimme suunnan. Selvitimme myös paikallisen promillerajan, jottei Kimmolta jäisi viinit maistamatta. Laaksossa on myös muita, kuin kartassa mainittuja tiloja.

Ensimmäisenä suuntasimme suureen, maailmalla tunnettuun ja jopa Suomeen viinejään vievään Cloudy Bay -viinitilalle. Astuimme sisään viinitilalle ja maisteltavaksi valitsimme menusta kaksi erimakuista ja -vuosikertaista Sauvignon Blanc:ia. Ensimmäinen viini oli pullohinnaltaan alle kolmekymmentä dollaria ja toinen viisikymmentä dollaria, maistelusta sai maksaa viisi dollaria, eli reilu kolme euroa. Työntekijä esitteli lyhyesti viinejä, jotka olivat molemmat hyviä, ehkä ei täyskymppejä kuitenkaan.





Seuraavaksi hurautimme Giesenin viinitilalle, jossa maistoimme kolmea eri viiniä, joita en enää muista. Työntekijä kysyi pidimmäkö yleensä eniten Sauvignon Blancista. Kääk! Mitä siihen voi vastata ihminen, joka on kuvitellut valkoviinien jakautuvan makeuden tai kuivuuden perusteella. En ole koskaan katsonut mitään Rieslingejä tai Blancceja, kun ostan viiniä. Viimeisin mieleentuleva viinimaistelukokemukseni on viime kesältä, jolloin ystäväni kanssa ostimme pussiviinin aikomuksenamme painua Puolalan puistoon kumoamaan se. Ystävälläni ei kuitenkaan kotonaan ollut kertakäyttömukeja, joten kippasimme kaksi proteiinirahkaa kulhoon, pesimme muoviset rahkapurkit ja tadaa, meillä oli kauniin punaiset "viinilasit" puistoon. Terkkuja vaan Hannalle tätä kautta! Tätä tarinaa en kuitenkaan kertonut Giesenissä, vaan vastasin jotain epämääräistä myöntävän ja kieltävän välistä. Giesenissä viininmaistelu ei maksanut mitään, mutta maistelutilaisuus ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva ja mukava.



Jatkoimme matkaa seuraavaksi Bladenin pienelle perhepitoiselle viinitilalle. Kaikki heidän viiniensä rypäleet on käsinpoimittu ja puut käsin istutettu. Paikka oli syrjemmässä, eikä siellä meidän lisäksemme sillä hetkellä ollut kuin toinen pariskunta. Niinpä saimmekin noin 45 minuutin maistelun ja tarinan viinitilasta tilan isännältä itseltään. Hän kertoi, että 90-luvulla he päättivät vaimonsa kanssa muuttaa pois kaupungista, seurata unelmaansa ja perustaa viinitila. Ja sillä tiellä he edelleen ovat. Tilan he ovat nimenneet kahden lapsensa mukaan. Maistoimme yhteensä kolmea, eri rypäleistä tehtyjä, kuivahkoja valkoviinejä, yhtä makeampaa valkoviiniä, kahta punaviiniä ja vielä lopuksi ihanaa jälkiruokaviiniä. Viininmaistelu tapahtui ulkona pienen, köynnöksiä täynnä olevan katoksen alla. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, mutta varjoisan katoksen alla ei ollut liian kuuma. Perheen koira tuli tervehtimään meitä, kun saavuimme tilalle. Tunnelma oli niin ihana ja viinit maistuivat kaikki mielestämme hyviltä. Lopuksi ostimmekin pullollisen Pinot Gris -valkoviiniä 25 dollarilla. Kyseisen tilan viinejä ei saa edes Skandinaviasta, saati sitten Suomesta, joten näitä viinejä ei heti päästäkkään uudestaan maistamaan. Isäntä kertoi viinilaakson olevan täydellinen rypäleiden kasvattamiseen, sillä laaksoa ympäröivien vuorten vuoksi, siellä ei koskaa ole pakkasta. Päivät ovat lämpimiä, mutta yöt viileitä, joka on ilmeisesti ideaalitila rypäleille.







Yksi tila oli pakko skipata aikataulun vuoksi ja halusimme ehdottomasti päästä näkemään vielä Wither Hills -viinitilan. Menimme ensin viinimaisteluun, jossa ranskalainen Astrid maistatti meille viittä eri viiniä. Jälleen erittäin hyviä kaikki. Maistelun jälkeen kapusimme torniin, josta oli upea näkymä viinitilojen pelloille. Lopulta kävimme vielä kurkkaamassa paikan viileän viinikellarin, ennen kuin jatkoimme matkaa Kaikouraan. Ensimmäistä paikkaa lukuunottamatta kaikki viinitilat tarjosivat viininmaistelunsa ilmaiseksi. Tätä on näin suomalaisena vaikea uskoa, sillä eihän Suomessa koskaan mikään ole ilmaista. Nopean laskutoimituksen tuloksena maistoimme päivän aikana seitsemäätoista eri viiniä. Ja tiloja olisi siis ollut aivan loputtomasti, joihin olisi saanut mennä viinejä maistamaan. Päällimmäisenä jäi mieleen ehdottomasti Bladenin pieni perhetila. Viinit olivat ihan älyttömän hyviä ja tuli hyvä mieli, kun pullon ostamalla pystyi tukemaan pientä ja laadukkaita viinejä tuottavaa perhetilaa, jotka pitäjät ovat aikanaan rohkeasti seuranneet sydäntään ja unelmiaan.







Tällä matkalla kun olemme reissanneet ensin usemmassa paikassa Malesiassa, kiertäneet Australian itärannikon ja nyt kiertelemme Uuden-Seelannin saaria, olemme useamman kerran miettineet, kuinka vähän olemme matkustaneet Suomessa. Omaa kotimaata, sitä tuttua ja turvallista, ei ehkä osaa nähdä mielenkiintoisena ja tutkimisen arvoisena. Hyvä kun omaa kotikaupunkiaan tuntee, sitä citymarketia enempää.

Ai niin ja minulla olisi toive teille jotka siellä lueskelette matkastamme. Olen nyt reilu neljä viikkoa harjoittanut tätä yksinpuheluani reissustamme ja olisi mukavaa jos tämä olisi jatkossa edes vähän vastavuoroisempaa. Kyllä tänne uskaltaa kommenteja jättää. Mistä haluaistte lukea? Kysykää ja kommentoikaa kirjoituksia. Ja tärkeimpänä, mitä teille kuuluu? Mitä kuuluu Suomeen ja kotikulmille? Onko lunta saanut luoda selkä vääränä, vai onko kaikki jo sulanut pois? Ja mites Suomen jääkiekkojoukkue, tuleeko pärjäämään Olympialaisissa?

2 kommenttia:

  1. Mukavaa sunnuntai-aamupäivän lukemista nämä teidän matkakuulumiset :) Ei täällä lunta ole vaan märkää ja harmaata! Itse ajattelen että onneksi, koska sitten kun aurinko alkaa todenteolla paistamaan niin sitten kevät etenee nopeasti :) Sen enempää Olympialaisia seuraamatta uskallan sanoa että jääkiekossa tuli eilen pronssia :D Tämän enempää en ota kantaa! Muutoin kait tänne kaikille kuuluu ihan hyvää, Flikkatten kevätkarnevaaleista on jo heitetty ajatusta ilmoille kun talvirieha jäi välistä jostain kumman syystä! Eli tervetuloa kotiin vaan :) Varaslähtö laskiaiseen otettu jo tänä viikonloppuna vaikka lunta ei olekaan ja nyt taidan lähteä laskiaspullien syöntiin :) Ihanaa loppureissua teille molemmille! -Essi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mooi! Kiva kuulla, että olet lueskellut meidän reissukertomuksia! No niinpä tietenkin. Tää talvi on sitten ollut ihan tosi vähäluminen, kun silloin kun me lähdettiin 13.1. Niin oli tullut hiukan lunta maahan ja se oli melkein eka kerta. Kevään kannalta lumettomuus tosiaan on parempi! Oi ihana kevät! Pikkujoulut vaihtui ensin talviriehaan ja nyt sekin on vaihtunut kevätkarnevaaleihin! Ens vuonna sitten tyttöjen rapujuhlat tai haravointitalkoot vai? No, ei mulla väliä! :) Toi pullien syönti taitaakin sitte olla ainut keino viettää laskiaista! Kiitos, kyllä me vielä nautitaan lomasta kun voidaan!

      Poista