Pingviininmetsästystä ja muita kuulumisia

Heräsimme sunnuntaiaamuna Franz Josefilla aikaisin, jotta pitkä ajomatka Queenstowniin pääsisi alkamaan. Ja vitsit mikä aamu! Taivas oli täysin pilvetön ja lumihuippuiset vuoret kohosivat silmiemme edessä kimallellen auringossa. Kyllä auringossa kaikki näyttää erilaiselta, kauniimmalta. Vuoret ovat täällä niin korkeita, että pilvisillä ilmoilla huiput hukkuvat pilviin. Emme osanneet edellisenä päivänä edes kuvitella, että siellä pilvien peitossa oli jotakin niin upeaa. Olihan sitä pakko lähteä kuvaamaan lähimmälle näköalapaikalle. Mielissämme pyörittelimme, kuinka upeasti vuoret peilaisivat nyt Lake Mathesonin järven pintaan. Emme kuitenkaan lähteneet tätä omin silmin todistamaan.







Olimme miettineet jonkun verran, millainen tie Frank Josefilta Queenstowniin johtaisi, sillä osa tiestä on suljettu öisin. Odotimme siis jotakin hirveää kinttupolkua, jota on pimeässä liian vaarallista ajaa, mutta suoraan sanoen emme ymmärrä miksi tie on öisin suljettu. Yhdessä kohtaa oli menossa tietyö kyllä pienen matkaa, että se voisi olla ainoa selitys. Tie oli perusvuoristotietä, mutkittelevaa ja kauniiden maisemien ympäröimää. Juuri ennen Queenstownia pysähdyimme näköalatasanteelle katselemaan maisemia ja kuvailemaan. Ihmettelin kun eräs mies kuvasi näköalapaikan vieressä olevaa liikennemerkkiä, kunnes huomasimme sen ilmoittavan sen hetkisen korkeuden. Olimme yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella, wou.

Queenstown oli yksi niistä kaupungeista, jota olin odottanut kovasti näkeväni. Majoitusta ei kuitenkaan kaupungin YHA:sta löytynyt, ainakaan kohtuuhinnalla, kuin yhdeksi yöksi. Olin tästä harmissani, sillä olisin halunnut olla kaupungissa vähintään kaksi yötä. Kaupunkia on kehuttu lähes jokaisessa blogissa, joita olen kolunnut ja monessa muussakin yhteydessä. Olihan kaupunki kaunis, mutta jostain syystä ei jäänyt mitenkään kaipuu takaisin sinne. Yksi yö siis oli meille riittävä. Olimme sunnuntaina, saavuttuamme Queenstowniin kuuden tunnin ajomatkan jälkeen, niin väsyneitä, että oli pakko ottaa pienet päiväunetkin. Illalla suuntasimme ulos syömään (taas, aiaiai), sillä emme olleet koko päivänä syöneet kunnolla. Ravintolassa hiukan parempaa ruokaa ja yhdet juomat ja taas jaksaa. Illalla kävelimme järvenrantaa pitkin hostellille, maisemat oli kauniit. Queenstown on Uuden-Seelannin aktiviteettimekka ja kaupungissa on mahdollista kokeilla lähes kaikkea adrenaliinia nostattavaa: benjihyppyjä, laskuvarjohyppyjä, speed boatteja, hevosratsastusta, you name it! Illalla minulle kävi taas ihmeellinen juttu. Yövyimme viiden sängyn huoneessa ja mennessämme nukkumaan huoneessa oli lisäksemme yksi ihminen. Heräsin yöllä, kun kuulin oven käyvän ja henkilön kapuavan yläpuolellamme olevaan kerrossänkyyn. Pian yläpuolelta alkoi kuulua raskasta hengitystä ja ehdin hetken miettiä, että olemme taas päätyneet samaan huoneeseen kuorsaajan kanssa, kun ovi aukeaa ja sisään astuu kaksi henkilöä, joista toinen kipuaa yläpuolellamme olevaan sänkyyn. Sinne ei siis oikeasti aiemmin ollut mennyt ketään, eikä siellä ketään hengittänyt raskaasti. Mitä ihmettä?

Seuraavana päivänä olimme suunnitelleet tutustuvamme kaupunkiin ja lähtevämme vasta illemmalla ajamaan kohti seuraavaa määränpäätämme. Käväisimme katsomassa Uuden-Seelannin ehkä tunnetuinta ja vanhinta benjihyppypaikkaa, jossa hyppy tapahtuu vanhalta sillalta vuorten välissä virtaavan joen päällä. Pudotusta oli "vain" reilu neljäkymmentä metriä, mutta itseä kyllä huimasi katsoa kun ihmiset siitäkin korkeudesta pudottautuivat alas. Ihmiset on kyllä huimapäisiä! Päätimme kuitenkin lähteä jo ajelemaan päivällä kohti Te Anau:ta, jossa olisimme kaksi yötä, sillä suoraan sanottuna emme oikein keksineet tekemistä Queenstownissa.









Ajomatka Te Anaun kaupunkiin kesti vain reilu kaksi tuntia. Olen aina rakastanut autolla matkustamista ja autonkyydissäoloa, mutta nyt se on alkanut jo puuduttaa, kun on pitkään päivittäin istunut useamman tunnin autossa. Te Anau on sympaattinen pieni kaupunki järven rannalla. Se on rakkaan Lonely Planetinkin mukaan täydellinen tukikohta Fiordlandiin tutustumiseen. Mekin lähdimme tiistaina jo seitsemän aikaan ajamaan kohti Milford Soundia, jonka maisemiin tutustuisimme veneen kyydissä. Alueella sanotaan olevan ehkä hienoimmat maisemat, joita Uudessa-Seelannissa voi nähdä. Korkeita vuoria ja vuorenrinteitä kymmeniä metrejä alaspäin suihkuavia vesiputouksia. Lisäksi alueen vesi on lähes mustaa, vaikka muuten meret täällä ovat turkoosin- tai jadenvihreitä. Tämän aiheutti jotenkin meriveden ja vesiputouksista valuvan sadeveden sekoittuminen, mutta en ole asiasta aivan varma. Valitsimme aamulähdön, jottei ihmisiä olisi niin paljon. Lisäksi valitsimme matkan pienemmällä veneellä, jolla pääsisi lähemmäs nähtävyyksiä. Matkalla olisi mukana myös luonto-opas, joka kertoisi alueesta reilu kahden tunnin matkan aikana. Ajomatkan Te Anausta Milfordin satamaan piti kestää vähintään kaksi tuntia, mutta me varasimme kolme tuntia aikaa, sillä aamuksi oli luvattu sadetta. Ja tadaa, olimme perillä puolentoista tunnin ajon jälkeen, eli toisin sanoen olimme perillä myös puolitoista tuntia ennen veneen lähtöä. Nousimme autosta ja jouduimme samantien hyökkäyksen kohteiksi. Hyökkääjät olivat nuppineulanpään kokoisia kärpäsiä (sandfly), jotka purevat niin hemmetiksi. Emme aiemmin tajunneet edes kiinnittää huomiota näihin harmittomalta vaikuttaviin pikkukärpäsiin. Kimmolla on jalat aivan täynnä punaisia puremajälkiä. Kimmo onkin meistä kahdesta aina ollut enemmän hyttystenkin suosiossa, joten Kimmon seurassa minä saan olla aika rauhassa. Niinpä pistimmekin tossua toisen eteen ja painuimme terminaalin suojaan odottamaan veneen lähtöä. Meidän suureksi epäonneksemme päivä oli pilvinen ja kuten jo aiemmin mainitsin niin pilvisillä ilmoilla vuorten huiput katoavat alhaalla roikkuviin pilviin. Niinpä maisemat näkyivät vain pilviin asti. Lisäksi koko matka oli enemmän tai vähemmän sateinen. Veneen äänentoisto ei valitettavasti ollut parhaasta päästä ja luonto-oppaan aksentti oli niin voimakas, että selostukseen piti tosiaan keskittyä, että edes osasta sai selvää. Matkalla oli mainostettu myös näkyvän paljon eläimiä, hylkeitä, delfiinejä ja pingviinejä. Muutama kivellä nukkuva hylje nähtiin, mutta herkeämättömästä veteen ja rantakallioon tuijottelusta huolimatta ei vilaustakaan delfiineistä tai pingviineistä. Ajoimme veneellä vesiputouksen alle (niin, että ne vettäpitämättömät housuni kastuivat läpimäriksi) ja joimme vesiputouksen kirkasta vettä. Veneretki kesti reilu kaksi tuntia ja oli ihan kiva, ehkä puitteet eivät vain sinä päivänä olleet parhaat. Maisemat olisivat kirkkaana päivänä olleet ihan huikeat. Opas mainitsi jossain vaiheessa jonkun viereisen vuoren olevan yli 1000 metriä korkea ja toinen vuori puolestaan kohosi 80 asteen kulmassa vedestä ylöspäin, wau. Opas vielä mainitsi, että tuo reilu 1000 metriä korkea vuori ei tietty Uuden-Seelannin mittakaavassa ole edes korkea. Tässä ihan vertailukohtana voisi mainita, että Suomen korkein kohta, Haltin huippu on vähän reilu 1300 metriä merenpinnan yläpuolella.







Veneretken jälkeen palasimme hostellille ja illalla teimme itse tortilloja. Kiertelimme myös kaupunkia kävellen, istuimme rannassa ja katselimme maisemia. Seuraavana aamuna pakkasimme tavaramme ja hyppäsimme Nissaniin. Oli taas aika vaihtaa maisemaa lounaasta, saaren eteläkärjen kautta kaakkoon. Ajomatka Te Anausta kului jälleen pysähdellen näköalapaikoilla ja saaren eteläisimmässä paikassa. Tuolta saaren eteläisimmäsyä pisteestä on vajaa 5000 kilometriä etelänavalle. Pysähdyimme myös jälleen majakalla. Majakka oli rakennettu 1880-luvulla, kun kolmea vuotta aiemmin risteilijä oli ajanut lähistöllä karille ja 130 ihmistä oli kuollut. Näimme majakan vieressä olevalla rannalla jälleen myös muutaman hylkeen tai merileijonan. Ne on kyllä sen vertan laiskoja kavereita, että välillä miettii ovatko elossakaan.







Yöksi suuntasimme Catlinsin alueelle ja Owakan kylään. Asukkaita kyseisessä kylässä oli Lonely Planetin mukaan vuonna 2012 yhteensä 395 ja sen huomasi. Owakassa oli yksi kauppa ja muutama kahvila ja kyllä tunsi olevansa maalla. Kaupan ulko-oven vieressä oli kyltti, että jätä likaiset kenkäsi tähän ja sen alla kuraiset kumisaappaat. Only in Owaka! Miksi sitten olimme valinneet paikan reitillemme ja vielä kahdeksi yöksi? No pingviinien takia tietty! Olimme matkalla Owakaan käyneet jo yhden pingviiniyhdyskunnan pesäpaikalla, mutta siellä olevan ilmoituksen mukaan pingviinejä saattaisi nähdä kello kahdeksan ja kymmenen välillä, me olimme paikalla puoli kuudelta.

Saavuttuamme Owakaan kirjauduimme sisään hostelliimme. Hostelli oli entinen sairaala ja joku mainitsi sen toimineen muun muassa mielisairaalana. Paikassa oli kyllä kieltämättä ihmeellinen tunnelma, jonka nyt ehkä uskaltaa myöntää, kun on sieltä jo poistunut. Rakennus oli valmistunut 1800-luvun puolella, eikä sitä oltu yritettykään saada näyttämään modernilta. Käytävät olivat pitkät ja puulattiat narisivat. Öiksi käytäviltä suljettiin väliovet, jotka olivat juuri sellaiset sairaalan ikkunalliset heiluriovet. Taas meikäläisen ylivilkas mielikuvitus pystyi kuvittelemaan, kuinka niiden läpi on kiireessä työnnetty verta valuvia ja tuskissaan huutavia ihmisiä. (Eikös se sellaista ole se sairaalan arki?) Huoneessamme oli vielä hoitajan kutsumiseen tarvittava naru, josta pystyi vetämään (hälytys ei varmasti enää lähtenyt kyllä mihinkään). Katsoimme erääseen hostellihuoneeseen, jonka ovi oli auki ja huoneessa oli kaksi erillistä sänkyä, sänkyinä toimivat vanhat sairaalasängyt. Vessat ja pesutilat olivat isot ja pystyin kuvittelemaan kuinka siellä on ollut tilaa auttaa potilaita peseytymisessä. Ensimmäisenä iltana hostellin henkilökunta oli illallisella ja palasimme hostellille vasta pimeällä. Sinä yönä olimme ainoat asukkaat sen käytävän varrella, jossa huoneemme oli. Valot oli jo sammutettu ja väliovet olivat kiinni. Sytyttelimme kävellessämme valoja ja minä yritin pitää itseni tyynenä. Aioin sammuttaa valot perässäni, mutta painoinkin vahingossa napista, joka sulkee välioven. Pieni paniikki meinasi tulla kun yhtäkkiä ovi sulkeutuu naaman edestä jättäen meidät kahdestaan käytävälle. Tässä ovessa oli kuitenkin sellainen ominaisuus, että sen sai myös auki, vaikka minun paniikkia lietsova pää sillä kiinnimenohetkellä sitä ehtikin jo hetken epäillä. Illalla nukkumaan mennessä sanoinkin Kimmolle, että aamulla kun avaamme silmät, meidät on köytetty tähän sänkyyn, eikä meitä enää päästetä täältä ulos. Todellinen honeymoonin viettopaikka. Aamulla valoisalla kaikki näyttää kuitenkin aina niin toisenlaiselta ja öiset sydämentykytykset unohtuvat. Hostellinpitäjillä oli koira, joka tepsutteli pitkin hostellin käytäviä ja sai jo pelkällä läsnäolollaan hymyn huulilleni. Söimme aamupalaa takapihalla, pesimme pyykkiä ja ripustimme ne kuivumaan takapihan pyykkinarulle ja kävimme juttelemassa vieressä olevan laitumen lehmille ja lampaille (tämä tapahtui lähinnä minun toiveestani, vai uskoisiko joku teistä Kimmon haluavan mennä juttelemaan lehmälle?) Yksi hostellin työntekijöistä kertoi olleensa kolme talvea Suomen lapissa töissä. "In Kittilä, I worked with Jooulupuki". Hän oli siis toiminut valokuvaajana ja kuvannut turisteja niin joulupukin, moottorikelkan, kuin porojen ja valjakkokoirienkin kanssa. Hän kysyi olimmeko me olleet Levillä? No tota ööö, ei. Tai minä ehkä olen ollut luokkaretkellä, ei kauheasti muistikuvia näköjään. Mies totesikin, että eikö ole outoa, että hän kertoo meille lapista. Kieltämättä... Mainitsinko jo jossain aikaisemmassa postauksess sen, että seuraavaksi voisi olla aika tutustua omaan kotimaahan? Ja mitä muuta tälle miehelle oli jäänyt Suomesta mieleen, makkara. Ison kaupan koko käytävä täynnä erilaisia makkaroita "and they all tastes the same". Hauska tyyppi!





Mutta nyt ehkä siihen tärkeimpään asiaan, eli pingviineihin. Niitähän me olimme tulleet bongaamaan Owakaan. Ensimmäisenä iltana ajoimme noin 30 kilometrin matkan alueelle, jossa pingviinejä saattoi nähdä. Alueelle oli tehty "piilopaikka", josta pingviinejä oli turvallista katsoa häiritsemättä niitä. Kyseinen pingviinilaji joka alueella asustelee on keltasilmäpingviini. Jonkun lähteen mukaan se on harvinaisin, toisen mukaan yksi harvinaisimmista pingviinilajeista. Ja kyseinen laji on erittäin herkkä, eikä niitä saa missään tapauksessa häiritä millään lailla. Tähän aikaan vuodesta poikaset ovat jo niin isoja, että nekin metsästävät päivisin merellä ja palaavat illalla maihin. Päivisin ei siis rannalla ole pingviinejä. Tulimme piilopaikalle hiukan puoli kahdeksan jälkeen ja siellä oli meidän lisäksemme noin kymmenen ihmistä. Pikkuhiljaa monet luovuttivat, sillä pingviinejä ei näkynyt. Kuitenkin hiukan yli kahdeksan, eräs mies kuiskasi näkevänsä pingviinin. Ja siellä se tosiaan oli, tuli ensin mahaliukua alloon mukana rantaan päin, nousi ylös ja alkoi vaappua kohti rantaa. Se hyppeli kiveltä kivelle tasajalkaa ja lopulta jäi puunrungon päälle metsän reunaan sukimaan itseään. Sitä me siinä tuijoteltiin ja ihmeteltiin, kunnes sama mies ilmoitti toisen pingviinin rantautuneen. Wau, kaksi pingviiniä! Eikä se tähän loppunut. Ihmiset tulivat ja menivät, mutta me pysyimme majassa katselemassa haltioituneina pingviinejä niin kauan, kunnes oli liian pimeä, jotta pingviinejä enää näkisi. Lähdimme hiukan ennen puoli kymmentä viimeisinä pois piilopaikalta. Olimme nähneet yhteensä kahdeksan pingviinin rantautumisen ja hymy oli korvissa. Sormet oli kyllä aivan kohmeessa, mutta mitä siitä, kun oli juuri nähnyt pingviinejä, ihan niiden omissa oloissa eikä minkään lasin läpi. Minulla kun on paha tapa inhimillistää kaikkia eläimiä, niin näistä pingviineistäkin minulle tuli mieleen rättiväsyneet, hartiat kyyryssä työpäivän päätteeksi kotiin raahautuvat ihmiset. Hauskannäköisiä kavereita!

Eläimiä ja luonnon ihmeitä

Kaikouraan saavuimme illan jo alkaessa hämärtyä ja totesimme jo ennen hostellille pääsyä, että tulisimme varmasti viihtymään Kaikourassa varatut kaksi yötä. Kaupunki on levittäytynyt rannan myötäisesti ja meikäläisen mieliksi rantaa ei korista kymmenkerroksiset ketjuhotellit vaan paikallisten pitämät kahvilat ja motellit. Hostellimme sijaitsi hieman reunassa "keskustasta", mutta koska meillä on auto, ei meillä ole mitään ongelmaa sijainnin suhteen. Paikallisbussia täällä meinaan on turha odottaa, sellaista ei ole. Tulomatkalla pysähdyimme levähdysalueella aikomuksena kuvata maisemia ja kuin vahingossa alhaalla oleva rantakivikkö oli täynnä hylkeitä. Ja oli poikasiakin, jotka ainakin minun silmääni näyttivät leikkivän vedessä. Tulomatkalla näimme lisäksi viisi jonkun sortin kotkaa. Olen aiemmin meinannutkin kirjoittaa, että Pohjoissaarella kotkan näki joka toinen päivä, mutta täällä Eteläsaarella niitä näkyy huomattavasti enemmän. Ensimmäisenä iltana kävimme vielä katsomassa Kaikouran omaa hyljeyhdyskuntaa, jotka paistattelivat kallioilla.

Torstaiaamu kului kelloa katsellen ja odottaen maagista kello 13.15 aikaa. Silloin nimittäin starttasi meidän varaamamme ja odottamamme valaankatseluretki (allekirjoittaneen vapaa suomennos sanasta whale watch). Retki alkoi toimistosta turvallisuusohjeilla, jonka jälkeen meidän vajaan viidenkymmenen hengen ryhmämme siirtyi bussiin, joka vei meidät noin kymmenen minuutin matkan katamaraanillemme. Veneessä oli neljän hengen miehistö, jotka kertoivat matkan alkaessa päivän kulusta, vesistöistä joissa liikuimme ja tietty valaista. Kaikouran ranta on siitä erityisen hyvä valaiden bongaamiseen, että hyvin lähellä rantaa on jo todella syvää ja valaat viihtyvät syvissä vesissä. Oli aika hurja tunne kun miehistön jäsen ilmoitti, että matkan aikana vettä tulisi olemaan allamme kilometristä puoleentoista, huh. Valaat, joita tulisimme näkemään, olisivat hammasvalaista suurimpia, eli kaskelotteja, jotka kasvavat keskimäärin 16 metrisiksi. Kaikouran vesissä on vain uroskaskelotteja, sillä naaraat viihtyvät lämpimimmissä vesissä. Veneen ollessa liikkeellä kaikkien tuli istua hytissä sisällä ja ulos kannelle sai mennä vasta luvan saatua. Kaskelotit pystyvät olemaan pinnan alla vain noin tunnin, jonka jälkeen niiden tulee palata pintaan ottamaan happea. Eipä kulunut kauaakaan lähdöstä, kun miehistö ilmoitti, että lähestymme kahta kaskelottia ja antoi luvan mennä ulos kannelle. Ja wau, siinä ihan lähellä ne kelluivat välillä puhaltaen ilma-aukoistaan ilmaa niin, että vesi lensi. Miehistön jäsen tunnisti valaista, milloin ne alkaisivat sukeltaa ja kertoivat tämän, jotta valaiden sukelluksen aikana pystyssä olevista pyrstöistä saisi mahdollisimman hienon kuvan. Meillä kävi matkallamme hyvä tuuri, sillä näimme yhteensä kuusi eri kaskelottia. Vene keinui avoimella merellä välillä todella paljon ja joillekin se oli liikaa ja he nuokkuivat naamat valkoisina sisätiloissa. Oma pää kesti melko hyvin, kun välillä sai raitista ilmaa. Olen todellakin enemmän kuivan maan ihmisiä. Olimme kerran Kimmon isän veneellä yötä juhannuksena ja seuraavana päivänä meinasin, jo mereltä pois päästyä, tippua tuolilta, kun vieläkin päässä tuntui aallot. Kimmo tietty vanhana merenkävijänä ei (mukamas) juurikaan keinumisesta kärsinyt valaankatselureissulla.

Kaskelottien bongailun jälkeen miehistö ilmoitti, että seuraavaksi lähdettäisiin katsomaan delfiinejä. Kyseinen delfiinilaji oli nimeltään Dusky Dolphin, jonka wikipedia suomentaa mustadelfiiniksi. (Dusky Dolphin kuulostaa hauskemmalta, eikö?) Jos kaskelotit olivat kunnioitusta herättäviä jättiläisiä, saivat leikkisät delfiinit enemmänkin aikaan itsessäni kimitystä ja lässytystä (ja sellaista neljävuotiaille tyypillistä "kato tonne, kato kato" -huudahdusten hoentaa ja hihannykimistä). Delfiinit uiskentelivat veneen ympärillä välillä käväisten näyttämässä eväänsä pinnalla. Ainoastaan alussa näimme hurjia kokonaan veden yläpuolelle asti johtavia hyppyjä. Vedet ovat täällä niin kirkkaita, että delfiinejä näkyi hyvin myös veden pinnan alla. Valitettavan pian miehistö ilmoitti, että on aika hyvästellä delfiinit ja palata rantaan. Veneretki kesti yhteensä noin kolme tuntia, hintaa oli sen verran, ettei siitä sen enempää. Jälleen täytyy kuitenkin todeta, että oli se rahansa arvoinen reissu. Valaita näkee harvoin näin lähellä rantaa, joten kyseessä oli luultavasti jälleen yksi "kerran elämässä" -kokemus. Delfiinejä tekisi mieli kyllä mennä toisenkin kerran katselemaan. Katsotaan, tuleeko matkan varrella mahdollisuus tähän.

Illalla pestiin pyykkiä ja puitiin päivän aikana nähtyjä asioita. Avattiin myös viinitilalta ostettu viinipullo lasillisia varten ja hetken päästä pullo olikin jo tyhjä, hups. Yritettiin myös epätoivoisesti nähdä Suomen jääkiekkopeliä, mutta ei se vain toiminut. Jos jollain teistä lukijoista on olemassa joku kikka, millä pelit saisi ulkomailla näkymään tabletista, niin jaa tietosi epätoivoisille. Lähdimme matkalle ajatuksella, että mitä yksistä Olympialaisista ja Suomen peleistä ja jo ensimmäisen pelin alettua olimme epätoivoisina yrittämässä saada nähdä sitä. Noh, onneksi tilanne päivittyy reaaliajassa nettiin.

Kaikouran jälkeen olikin aika taas koetella istumalihaksia, sillä ajoimme vaakasuoraan maan halki itärannikolta länsirannikolle. Aikaa tähän ajoon muutamalla pysähdyksellä kului reilu viisi tuntia. Länsirannikolla suuntasimme Greymouthin kaupunkiin, jossa vietimme yhden yön. Länsirannikolla maisemat olivat taas aivan erilaiset kuin muualla. Matkalla ja perilla oli ihan todella vuoristoista, vaikka kaikkialla täällä korkeuserot vaihtelevat paljonkin. Lähdimme Greymouth:sta hostelliin kirjauduttuamme käymään Punakaikilla katselemassa kuuluisia pannukakkukivia. Tien vierestä lähti lyhyt kävelyreitti, jonka varrella näkyi pannukakkukiviä ja blowholeja (tässä kohtaa en lähde yrittämään vapaata suomennosta). Ja ne oli kyllä jännän näköisiä. Yritin kovasti selvittää miten ne on sellaisiksi muokkautuneetkin, mutta en oikein saanut asiaan selkoa. Olimme laskuveden aikaan paikalla, joten vesi ei niin kovaa pärskähtänyt blowholeista, kuin korkeamman veden aikaan olisi, mutta kyllä me silti käsitysksen saimme niistä.

Uuden-Seelannin kansalaisista vain 20% asuu Eteläsaarella, että jos Pohjoissaarella oli sellainen olo, ettei ihmisiä juuri näy, niin täällä niitä ei näy sen vertaakaan. Eteläsaaren länsirannikko on pinta-alaltaan 9% koko Uudesta-Seelannista, mutta vain alle 1% maan kansalaisista asuu siellä. Parhaiten tämän huomaa siitä, että kaupunkela ja kyliä on harvakseltaan. Garymouthilta pohoiseen Punakaikille päin lähdettäessä oli kyltti, joka ilmoitti, ettei bensa-asemia olisi muistaakseni seuraavaan 80 kilometriin. Kun taas Greymouthilta lähdettiin etelään Franz Josefin suuntaan, oli ilmoitus, ettei bensaa saisi 120 kilometriin ja sen ainoan bensa-aseman jälkeen taas 88 kilometriin. Bensan kanssa saa olla melko tarkkana, varsinkin kun tuon 120 kilometrinkin kulkemiseen menee reilu kaksi tuntia, kun tiet ovat niin kiemurtelevia ja nopeutta on vuoristossa pakko laskea.

Illalla hostellissa huomattiin, että meidän pistokeadapteri oli jäänyt Kaikouraan. Pienen mielipiteiden vaihtotuokion jälkeen syylliseksi tähän turmiolliseen tekoon valikoitui allekirjoittanut. (Tasapuolisuuden nimissä haluan kuitenkin tässä mainita, että Kimmo hukkasi Sydneyssä meidän kameran linssinsuojuksen, nih!) Eihän aikuiset ihmiset mitään syyllisiä tietty hae, mutta kunhan mainitsin. Löysimme kuitenkin uuden adapterin, joka toimii täällä, joten hätätila peruttu.

Greymouthista otimme suunnan kohti Franz Josefia, johon oli reilu kolmen tunnin ajomatka. Frank Josefilla sijaitsee yksi maailman lähimpänä merenpintaa oleva jäätikkö ja aivan sen lähellä sijaitsee toinen, Foxin jäätikkö. Näistä päätimme tutustua ensimmäiseen. Jäätikön alkupisteelle johti kävelyreitti, jonka edestakaiseen kulkemiseen meni puolitoista tuntia. Ja oikeastaan odotimme näkevämme jotakin hienompaa, mitä näimme. Jäätikkö on vuosien aikana sulanut ja tämän vuoksi vetäytynyt kauemmas ja korkeammalle, niinpä näkymät pisteestä, johon reitti päättyi, eivät olleet mitenkään mullistavat. Saattoi tietty vaikuttaa sekin, että oli pilvinen päivä, joten jäätikön huippu oli pilvien peitossa. Jäätikölle pääsee helikopterilla tai järjestetyille päivän tai puolikkaan pituisille ohjatuille vaelluksille. Nämä toki olisivat olleet maksullisia, joten me tyydyimme näkemäämme alhaalta käsin. Muuten kävelymatkalla alkupisteelle oli hienot maisemat. Kävelimme huikean korkeiden vuorten välissä solassa ja vuorten rinteitä alas valui vesiputouksia Vaikea arvioida kuinka korkeita vieressä olevat vuoret olivat, mutta kyllä ne ainakin sata metriä korkeita oli.

Jäätikön jälkeen lähdimme Lake Mathesonille. Lonely Planetin mukaan järveltä saattaisi, siis vain saattaisi, olla mahdollista saada kuva järvestä, jonka pintaan vuoret peilaavat. Kävelyreitti järven ympärille kesti puolitoista tuntia, kun kävi kaikki näköalapaikat erikseen koluamassa ja kuvaamassa. Valitettavasti ne vuorten huiput olivat edelleen siellä pilvissä ja lisäksi järven pinta ei ollut täysin tyyni. Jonkunnäköinen kuva kuitenkin saatiin sieltäkin. Ja tietty kävelyreitin varrella metsässä järven rannalla oli monenlaista hienoa katsottavaa ja kuvattavaa.

Illalla, pitkän päivän päätteeksi, paistettiin hostellilla vielä kunnon pihvit ja tehtiin tuoresalaattia. Meidän kokkailut kun on pyörinyt pitkän aikaa pastan ja jauhelihavariaatioiden ympärillä, joten salaatti (jossa oli tietty reilusti avokadoa, nam) ja pihvi maistui taivaalliselta.

Viinisieppojen jalkautuminen Eteläsaarelle

Pohjoissaarella Wellingtonissa nousimme lautan kyytiin, joka reilu kolmessa tunnissa kuljetti meidät eteläsaarelle pienen Pictonin kylän satamaan. Eteläsaari antoi itsestään jo aikamoisen tyylinäytteen, ennen kuin olimme jalallakaan astuneet maihin. Lautta kulki korkeiden vuorten välistä ja vuorten välissä oli kirkasvetisiä poukamia. Menimme kannelle ihastelemaan maisemia ja yritimme kovasti ikuistaa niitä kameralla. Kuvat eivät valitettavasti taaskaan tee oikeutta maisemille. Olenkin miettinyt, että ehkä Uuden-Seelannin tarunhohtoisia maisemia ei voikaan viedä täältä pois, vaan ne tulee itse nähdä ja kokea (tai sitten ehkä se totuudenmukaisempi vaihtoehto, että olemme surkeita kuvaajia ja kamerankäyttäjiä, mutta tuo ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa jännittävämmältä). Saimme lauttamatkan aikana hyvin suunniteltua, missä haluaisimme kahden viikon aikana käydä ja mietittyä, miten aika eri paikkojen kesken olisi järkevä jakaa. Jotain piti taas jättää pois, mutta näin se nyt vain on. Ei auta jäädä murehtimaan sitä mitä ei ehtinyt tehdä tai nähdä, vaan nauttia täysillä niistä mitä kokee.

Päästyämme maihin haimme uuden automme, joka toimii menopelinämme kaksi viikkoa eteläsaarella. Merkkiä ei vaihdettu, mutta Tiida vaihtui Sunnyyn ja väri beigestä valkoiseen. Ikääkin taitaa tällä autolla olla jonkun verran enemmän, mutta eteenpäin (ja tarvittaessa taaksekinpäin) se kulkee hyvin. Hyytyy tietty kaikkiin ylämäkiin, mutta niinpä täällä vähän kaikki autot tuntuvat tekevän. Joissain pitkissä ylämäissä voi nimittäin eteen yhtäkkiä ilmestyä täysin hyytynyt raskas rekka, joka koittaa vääntää mäkeä ylös. En tiedä onko täällä talvella liukasta, mutta en haluaisi liukkaalla kelillä ajella näitä vuorotellen ylä- ja alamäkeen kiemurtelevia mutkaisia teitä. Pohjoissaarella kilometreja mittariin tuli hiukan reilu 2000, saa nähdä kuinka paljon eteläsaarella kilometreja on kertynyt mittariin, kun palautamme kahden viikon päästä auton Christchurchiin.

Ensimmäisen yön eteläsaarella vietimme kaupungista nimeltä Nelson. Pictonin satamasta Nelsoniin ajoi vajaa kaksi tuntia ja taas oli niin upeita maisemia matkan varrella. Tie meni meren rantaa pitkin pitkän aikaa ja aina mäkien päällä maisemat merelle olivat kyllä upeat. Meri ja vesi ovat muutenkin Uudessa-Seelannissa melkolailla aina läsnä. Lonely Planet kertoo, että vaikka missä paikassa maata olisi, ei koskaan ole kauempana kuin 128 kilometriä merestä. Ja meren lisäksi on tietty paljon järviä ja jokia. Saavuimme Nelsonin YHA-hostellille noin seitsemän aikaan ja lähdimme samantien syömään. Löysin Lonely Planetista italialaisen ravintolan jota kehuttiin ja joka sijaitsi kävelymatkan päässä hostelliltamme. Ja ravintola oli kyllä nappivalinta. Otimme puoliksi suuren pizzan. Ja kun nyt sanon suuren, niin tarkoitan oikeasti ihan tosi isoa pizzaa, enkä mitään kotipizzan "perhepizzaa". Ellei oltaisi syöty niin huonosti päivän aikana, niin en ainakaan minä olisi jaksanut syödä niin paljon kun nyt. Ehkä maailman parhaan (ja äkäisimmän italiaiskokin valmistaman) pizzan kaveriksi sopi erinomaisesti paikallinen olut ja siideri. Ulkona syömisessa on vaan tunnelmaa, varsinkin kun sitä ei ole harrastanut joka päivä, tai edes joka viikko.

Täydellä vatsalla olikin mukava palata hostellille ja valmistautua nukkumaan. Huonetoveri paljastui kuitenkin flunssaiseksi, lievästi ylipainoiseksi astmaatikoksi, joka kuorsasi kuin katujyrä koko yön. Minä nukahdin kuitenkin ennen huonetoverin säestyksen alkua, mutta Kimmo ei. Ja mitä tekee Kimmo kello kaksi yöllä. Ravistelee minut hereille ilmoittaakseen, ettei saa unta kun kaveri kuorsaa ja kertoo aikovansa pistää korvatulpat. Tarvitsisinko minäkin? Ei Kimmo, minä en tarvitse, minä kyllä olen saanut unta ja nukun. Puolen tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen totean, etten saakaan enää unta, kun se kaveri tosiaan kuorsaa kuin katujyrä. Niinpä oli minun vuoroni herättää puolestaan Kimmo ja ilmoittaa, että nyt niitä tulppia tähän suuntaan. Että semmosta yötä Nelsonissa!

Lähdimme Nelsonista aamulla ajamaan kohti Kaikouraa, johon oli noin neljän tunnin ajomatka. Pysähdyimme kuitenkin matkalla Marlboroughin viinilaaksossa, jossa on kymmeniä viinitiloja. Olimme suunnitelleen menevämme maistamaan jonkun paikan viiniä. Suuntasimme ensin kaupungin infopisteelle selvittämään, miten homma toimii. Infopisteeltä sai Wine Trail -kartan, johon oli merkitty kaikki laakson palkitut tilat. Ja hommahan toimi sillä tavalla, että kymmenien tilojen joukosta valitsee mihin haluaa mennä ja sitten vain päräyttää pihaan ja ilmoittaa haluavansa maistaa viiniä. Niinpä infopisteen suosituksestä meille ympyröitiin kartasta viisi viinitilaa, joihin otimme suunnan. Selvitimme myös paikallisen promillerajan, jottei Kimmolta jäisi viinit maistamatta. Laaksossa on myös muita, kuin kartassa mainittuja tiloja.

Ensimmäisenä suuntasimme suureen, maailmalla tunnettuun ja jopa Suomeen viinejään vievään Cloudy Bay -viinitilalle. Astuimme sisään viinitilalle ja maisteltavaksi valitsimme menusta kaksi erimakuista ja -vuosikertaista Sauvignon Blanc:ia. Ensimmäinen viini oli pullohinnaltaan alle kolmekymmentä dollaria ja toinen viisikymmentä dollaria, maistelusta sai maksaa viisi dollaria, eli reilu kolme euroa. Työntekijä esitteli lyhyesti viinejä, jotka olivat molemmat hyviä, ehkä ei täyskymppejä kuitenkaan.

Seuraavaksi hurautimme Giesenin viinitilalle, jossa maistoimme kolmea eri viiniä, joita en enää muista. Työntekijä kysyi pidimmäkö yleensä eniten Sauvignon Blancista. Kääk! Mitä siihen voi vastata ihminen, joka on kuvitellut valkoviinien jakautuvan makeuden tai kuivuuden perusteella. En ole koskaan katsonut mitään Rieslingejä tai Blancceja, kun ostan viiniä. Viimeisin mieleentuleva viinimaistelukokemukseni on viime kesältä, jolloin ystäväni kanssa ostimme pussiviinin aikomuksenamme painua Puolalan puistoon kumoamaan se. Ystävälläni ei kuitenkaan kotonaan ollut kertakäyttömukeja, joten kippasimme kaksi proteiinirahkaa kulhoon, pesimme muoviset rahkapurkit ja tadaa, meillä oli kauniin punaiset "viinilasit" puistoon. Terkkuja vaan Hannalle tätä kautta! Tätä tarinaa en kuitenkaan kertonut Giesenissä, vaan vastasin jotain epämääräistä myöntävän ja kieltävän välistä. Giesenissä viininmaistelu ei maksanut mitään, mutta maistelutilaisuus ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva ja mukava.

Jatkoimme matkaa seuraavaksi Bladenin pienelle perhepitoiselle viinitilalle. Kaikki heidän viiniensä rypäleet on käsinpoimittu ja puut käsin istutettu. Paikka oli syrjemmässä, eikä siellä meidän lisäksemme sillä hetkellä ollut kuin toinen pariskunta. Niinpä saimmekin noin 45 minuutin maistelun ja tarinan viinitilasta tilan isännältä itseltään. Hän kertoi, että 90-luvulla he päättivät vaimonsa kanssa muuttaa pois kaupungista, seurata unelmaansa ja perustaa viinitila. Ja sillä tiellä he edelleen ovat. Tilan he ovat nimenneet kahden lapsensa mukaan. Maistoimme yhteensä kolmea, eri rypäleistä tehtyjä, kuivahkoja valkoviinejä, yhtä makeampaa valkoviiniä, kahta punaviiniä ja vielä lopuksi ihanaa jälkiruokaviiniä. Viininmaistelu tapahtui ulkona pienen, köynnöksiä täynnä olevan katoksen alla. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, mutta varjoisan katoksen alla ei ollut liian kuuma. Perheen koira tuli tervehtimään meitä, kun saavuimme tilalle. Tunnelma oli niin ihana ja viinit maistuivat kaikki mielestämme hyviltä. Lopuksi ostimmekin pullollisen Pinot Gris -valkoviiniä 25 dollarilla. Kyseisen tilan viinejä ei saa edes Skandinaviasta, saati sitten Suomesta, joten näitä viinejä ei heti päästäkkään uudestaan maistamaan. Isäntä kertoi viinilaakson olevan täydellinen rypäleiden kasvattamiseen, sillä laaksoa ympäröivien vuorten vuoksi, siellä ei koskaa ole pakkasta. Päivät ovat lämpimiä, mutta yöt viileitä, joka on ilmeisesti ideaalitila rypäleille.

Yksi tila oli pakko skipata aikataulun vuoksi ja halusimme ehdottomasti päästä näkemään vielä Wither Hills -viinitilan. Menimme ensin viinimaisteluun, jossa ranskalainen Astrid maistatti meille viittä eri viiniä. Jälleen erittäin hyviä kaikki. Maistelun jälkeen kapusimme torniin, josta oli upea näkymä viinitilojen pelloille. Lopulta kävimme vielä kurkkaamassa paikan viileän viinikellarin, ennen kuin jatkoimme matkaa Kaikouraan. Ensimmäistä paikkaa lukuunottamatta kaikki viinitilat tarjosivat viininmaistelunsa ilmaiseksi. Tätä on näin suomalaisena vaikea uskoa, sillä eihän Suomessa koskaan mikään ole ilmaista. Nopean laskutoimituksen tuloksena maistoimme päivän aikana seitsemäätoista eri viiniä. Ja tiloja olisi siis ollut aivan loputtomasti, joihin olisi saanut mennä viinejä maistamaan. Päällimmäisenä jäi mieleen ehdottomasti Bladenin pieni perhetila. Viinit olivat ihan älyttömän hyviä ja tuli hyvä mieli, kun pullon ostamalla pystyi tukemaan pientä ja laadukkaita viinejä tuottavaa perhetilaa, jotka pitäjät ovat aikanaan rohkeasti seuranneet sydäntään ja unelmiaan.

Tällä matkalla kun olemme reissanneet ensin usemmassa paikassa Malesiassa, kiertäneet Australian itärannikon ja nyt kiertelemme Uuden-Seelannin saaria, olemme useamman kerran miettineet, kuinka vähän olemme matkustaneet Suomessa. Omaa kotimaata, sitä tuttua ja turvallista, ei ehkä osaa nähdä mielenkiintoisena ja tutkimisen arvoisena. Hyvä kun omaa kotikaupunkiaan tuntee, sitä citymarketia enempää.

Ai niin ja minulla olisi toive teille jotka siellä lueskelette matkastamme. Olen nyt reilu neljä viikkoa harjoittanut tätä yksinpuheluani reissustamme ja olisi mukavaa jos tämä olisi jatkossa edes vähän vastavuoroisempaa. Kyllä tänne uskaltaa kommenteja jättää. Mistä haluaistte lukea? Kysykää ja kommentoikaa kirjoituksia. Ja tärkeimpänä, mitä teille kuuluu? Mitä kuuluu Suomeen ja kotikulmille? Onko lunta saanut luoda selkä vääränä, vai onko kaikki jo sulanut pois? Ja mites Suomen jääkiekkojoukkue, tuleeko pärjäämään Olympialaisissa?

Hobitteja ja vulkaanista maaperää

Whitiangasta heräsimme aikaisin aamulla, sillä suuntana oli reilu kolmen tunnin ajomatkan päässä oleva Matamatan kaupunki ja siellä sijaitseva Hobbiton. Eihän tätä voinut jättää välistä, kun täällä kerran ollaan. Kyseessä on siis Hobitti elokuvien kuvauspaikkana ollut Hobittila. Kyseistä paikkaa on käytetty myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Hobittilana, mutta nykyinen rekvisiitta on uusittu Hobittielokuviin. Kaksi aikuista sai tämän paikan näkemisestä maksaa reilu 90 euroa, mutta oli se sen arvoista. Kuvauspaikalle mentiin bussilla ja koko kierroksen aikana mukana oli opas. Opas oli aivan mahtava ja uskon, että saimme kierroksesta paljon enemmän irti, kuin jos olisimme kierrelleet keskenämme aluetta. Opas kertoi niin hienoja paljastuksia elokuvien kuvauksista ja siitä miten elokuvien ohjaaja oli halunnut toteuttaa elokuvat täysin kirjojen tarinoiden mukaisesti ja mitä tämän vuoksi oli tarvinnut tehdä. Hobittila itse oli tosi upea ja hienosti tehty. Kaikki hobitinkolot olivat uniikkeja ja jokaisessa oli jotakin yksityiskohtia, joka paljasti jotain asukkaastaan. Kierrokseen kuului myös lopuksi tuopilliset olutta tai siideriä, joita ei saa mistään muualta kuin Hobbitonin Green Dragon-pubista. Todella hauska ja näkemisenarvoinen paikka, myös minulle, joka en ole yhtään Sormusten Herran Tarua tai Hobittia katsonut. Nämä ilmeisesti kuuluvat nykyään jo yleissivistykseen ja olenkin aloittanut katsomaan ensimmäistä Sormusten Herraa ainakin viisi kertaa, mutta ei uppoa niin ei uppoa.

Hobbitonista ajoimme Rotoruaan, joka on yksi Uuden-Seelannin geotermisimmistä alueista. Kaupungissa on kananmunamainen haju, joka pienen googlettelun jälkeen paljastui rikin hajuksi. Illalla menimme testaamaan Polynesian Span, jossa ulkona järven rannalla on useita 36-42 asteisia altaita. Altaissa oleva vesi on erittäin mineraalipitoista ja sen vaikutus ihoon on pehmentävä ja kaikkea muuta ihanaa mitä meikälaisen iho on ollut täysin vailla. Ja voi että siellä erilämpöisissä altaissa lilluminen oli rentouttavaa. Kuvamateriaalia ei sattuneista syistä ole. Samaan aikaan paikalla olleet japanilaiset kyllä ottivat itsestään ja toisistaan kuvia kännyköillä, kameroilla ja tableteilla. Japanilaisia turisteja on kaikissa maissa ja huh huh, että se porukka ottaa valokuvia kaikesta, kaikkialta ja kaikkien kanssa. Sisäänpääsyhintaan kuului myös pyyhkeet ja pesuaineet. En edes ollut tajunnut kuinka olin kaivannut suihkussa käyntiä rauhassa. Sai käyttää ihanan tuoksuisia pesuaineita, kuivata lämpimään froteepyyhkeeseen ja lopuksi rasvata ihonsa. Hostellin suihkut ovat olleet ihan ok, mutta ei niissä mitään fiilistellä kyllä. Pesuaineina minulla on toiminut Malesian hotelleista mukaan tarttuneet pikkupullot, jotka nyt vihdoin alkaa olla jo loppumaan päin kylläkin. Pyyhkeenä toimii sellainen pocket towel, joka menee kyllä pieneen tilaan, mutta tuntuu samalta kuin kuivaisi itseänsä sellaiseen nappiverkkarikankaaseen. En tosiaan ollut nähnyt näissä mitään vikaa, ennen kuin pääsin hemmottelemaan hetken itseäni kylpylään. Ainoana miinuspuolena kylpylästä oli se, että tuloaan pitkään tehnyt flunssa pääsi valloilleen.

Olimme suunnitelleet aluksi menevämme Rotoruan jälkeen yhdeksi yöksi Taupoon, mutta koska hostelli oli täynnä, jäimme toiseksi yöksi Rotoruaan ja vietimme rauhallista sadepäivää. Aamulla heräsimme kyllä aikaisin ja ajoimme läheiselle kuumalle lähteelle, joka purkautuu noin kahdenkymmenen metrin korkeuteen joka aamu. Saavuttuamme paikalle satoi kuitenkin aivan kaatamalla, joten suuntasimme takaisin hostellille. Kävimme vihdoin ostamassa Lonely Planet -kirjan ja saimme suunniteltua seuraavia määränpäitämme. Vihdoin netti toimi myös sen verran hyvin, että saimme katsottua kaksi jaksoa Putousta. Ensimmäisen yön Rotoruassa vietimme kolmen hengen huoneessa, mutta toisena yönä meillä oli oma huone, joten puitteet rauhalliseen sadepäivän "koti"-iltaan oli täydelliset. Kruunasimme illan vielä sillä jo aiemmin mainitulla aakkoskarkkipussilla, joka siellä rinkan pohjalla on odottanut oikeaa hetkeä.

Sunnuntaiaamuna oli aika jättää Rotorua ja suunnata kohti National Parkia, jossa yövyimme seuraavan yön. Koska kuuma lähde jäi edellisen päivän kaatosateen vuoksi näkemättä, oli nyt vuorossa uusi yritys. Olimme Lonely Planetista löytäneet, ainakin kirjan mukaan paremman paikan, kuin mihin edellisenä päivänä olisimme menneet. Paikan nimi oli Orakei Korako ja kirja kertoi kävijöitä olevan täällä vähemmän kuin muilla geotermisillä alueilla, vaikka se onkin kirjan mukaan paras jäljellä oleva alue. Tällä myyntipuheella meidät oli käännytetty ja navigaattori opasti meidät Ohakurijärven rantaan, josta lautta vei meidät vastarantaan. Paikka oli kyllä todella hieno, valitettavasti yksikään kuuma lähde ei purkautunut, vaan muutamat vain pulppusivat. Reitti meni läpi kuumien lähteiden, muta-altaiden ja lopulta päättyi luolan suulle. Alue oli todella värikäs, mineraalipitoinen vesi oli värjännyt kallioita keltaiseksi, valkoiseksi ja harmaaksi. Koko alueen läpikävelyyn meni reilu tunti ja suoran auringon paisteen, vieressä pulppuavien kuumien lähteiden ja rappuskävelyn vuoksi naama oli melkoisen punainen kun palasi autolle.

Orakei Korakon jälkeen seuraava pysäkki oli Huga Falls, jossa Uuden-Seelannin pisin joki Waikato kuohuu kallion seinämien välissä. Lopussa on kymmenen metrin korkuinen vesiputous ja vesi on paikoittain jadenvihreää.

Matkalla National Parkissa sijaitsevalle hostellille pysähdyimme muutaman kerran ottamaan valokuvia ja ihastelemaan Taupojärveä. Pian järven jälkeen alkoi näkyä korkeita, pilviin asti kohoavia vuoria. National Parkissa on kolme aktiivista tulivuorta, joista korkein Mount Ruapehu kohoaa 2797 metriä merenpinnan yläpuolelle. Kaksi alueen vuorta on muuten Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Mordor ja Doom. Alueella menee tunnettu kävelyreitti Tongariro Alpine Crossing, mutta tämän me jätimme välistä, sillä reitti on lähes 20 kilometriä pitkä ja aikaa siihen tulisi varata kahdeksan tuntia. Meikäläisen kunto olisi loppunut auttamatta kesken ja kukas minut sieltä tulivuoren juurelta olisi tullut pelastamaan.

Kävelimme kuitenkin sunnuntaina Taranaki Falls Trackin, johon aikaa kului kaksi tuntia. Menomatkalla polku meni välillä aavojen alueiden halki, välillä tiheässä metsässä ja toisinaan joen vierustaa pitkin. Ja niitä rappusia taas riitti. Korkeuserot ovat täällä niin suuria, että pakko kai niitä on olla. Lopulta saavuimme noin kahdenkymmenen metrin korkuisen vesiputouksen luokse. Oli se upea näky! Vesiputouksella, eli reitin puolivälissä alkoi sataa, onneksi oli vain aika paikallista tihuttelua, ettei taas kastuttu läpimäriksi. Takaisinpäin reitti oli hyvin tasaista ja nopeampikulkuista, kuin mennessä. Upeita maisemia sai taas nähdä reitin varrella. Piti ihan ääneen ihmetellä, että ollaanko me oikeasti täällä ja voisiko parempaa häämatkaa ollaa olemassakaan.

Kävelyreitin jälkeen otettiin suunta kohti pääkaupunki Wellingtonia. Pohjoissaari oli nyt nähty (joopa joo, niin paljon jäi näkemättä, mutta ei viikossa kaikkialle ehdi) ja matka jatkukoon eteläsaarella. Wellington vaikutti muuten tosi kivalta kaupungilta. Harmi, ettei ollut aikaa tutustua kaupunkiin.