Sydneystä Grayhoundbussi starttasi illalla kello 23.00 kohti Byron Bay:ta, kyydissään me (jee!) ja meidän hostellimme brittiläiset bilettäjäteinit (huoh). Oikeastaan bussi pääsi lähtemään vasta kello 23.20 kun kaksi tyttöstä matkalaukkuineen olivat eksyneet, eivätkä löytäneet bussipysäkille. Tietty erehdyksiä sattuu kaikille, mutta alkoi vaan siinä tilanteessa ottaa päähän juuri noiden nuorten reissaajien, erityisesti brittien, huolettomuus. Me ainakin olimme käyneet aiemmin päivällä katsomassa mistä bussi lähtee, tarkistaneet laiturin numeron useasti ja lisäksi olimme hyvissä ajoin odottamassa bussia. Bussimatka kesti kaksitoista tuntia, joten perillä olimme seuraavana aamuna kello 11.00. Täytyykö tässä edes erikseen enää mainita, että mistään kauneusunista ei tänäkään yönä päästy nauttimaan, vaan uni oli katkonaista torkahtelua. Hostellimme edustaja oli vastassa pysäkillä, josta kävelimme yhdessä hostellille muutaman muun kanssa. Byron Bay oli ensimmäinen paikka reissullamme, jossa majoitumme neljän hengen huoneessa. Tätä ainakin meikäläinen jännitti, varsinkin kun mietin, jos huonetovereina olisi WakeUp-hostellin asukkaiden tyylisiä ihmisiä. Eikä mitään, bilettäjät taisivat jättää Byron Bayn välistä ja jatkaa muihin paikkoihin. Tai sitten eivät yöpyneet Byron Bay YHA:ssa, vaan jossakin kaukana muualla (nämä YHA-ketjun hostellit ovat ihan huippuja). Ensimmäisenä yönä jaoimme huoneen Irlantilaisen naisen kanssa, joka kertoi, ettei ollut asunut Irlannissa viiteen vuoteen, vaan oli enimmäkseen matkustellut. Toinen huoneessamme yöpyvä oli eurooppalainen (luultavasti Hollanti/Alankomaat-akselilta) nainen, joka oli yksinään maailmanympärysmatkalla. Toisena yönä jaoimme huoneen kanadalaisen, noin meidän ikäisemme, pariskunnan kanssa. Ei mitään ongelmaa yöpyä muutama yö jaetussa huoneessa. Hostellimme oli ihan huippu! Ihana, sympaattinen ja luhtitalotyylinen, jossa huoneita taisi olla enintään 30. Ruokailutila sijaitsi ulkona ja hostellilla oli oma uima-allas. Aamu ei voi alkaa kuin hyvin, kun aamupalan saa syödä ulkona.
Saatuamme huoneemme huomasin, että jalkani olivat eri mieltä kahdentoista tunnin istumisesta ja olivat ihan turvonneet. Yritin hetken maata pitäen jalkoja ylhäällä, mutta eipä se mitään auttanut. Kävimme kaupassa, teimme ruokaa keittiössä ja söimme. Illemmalla kävelimme rannalle ja muuten vietimme aikaa hostellillamme, sillä pidempien matkojen kävelijäksi minusta ei ollut. Lisäksi huonosti nukuttu yö painoi alla. Illalla Kimmo kävi ilmoittautumassa seuraavan päivän surffikurssille, joka alkaisi jo kello 9.30. Oli siis hyvä syy painua aikaisin sänkyyn tasottamaan jalkojen turvotusta ja nukkumaan univelkoja.
Toinen päivä Byron Bayssa alkoi mainiosti, sillä jalkojen turvotus oli laskenut. Olisin marssinut meinaan lääkärille, ellei olisi laskenut, sen verran ikävältä turvotus tuntui. Kimmo lähti surffikurssille ja minä kävelin vähän ajan päästä perässä rannalle kuvaamaan Kimmoa. Kimmo kyllä tykkäsi, kertoi vaan surffauksen olevan tosi raskasta. En epäile hetkeäkään, sillä kurssilaiset olivat vedessä melkein kolme tuntia. Surffilaudan päältä pitää punnertaa itsensä ylös ja jokaisen kaatumisen jälkeen kävellä aina uudestaan virtauksia ja aaltoja vasten syvempään veteen. Ja tätä siis se lähes kolme tuntia putkeen. Loppuajasta Kimmo alkoi löytämään selkeästi jo otetta surffaukseen, mutta väsymys alkoi painaa samalla. Kyllä sitä surffausta siis ihan tosissaan urheiluna voi pitää.
Rannalla oli ilmeisesti surffaajien koiria, jotka mitä ilmeisemmin ovat siellä mukana joka päivä, kun isännät ja emännät ovat surffaamassa, todellisia beachikoiria siis. Kilttejä kuin mitkä ja ihmisrakkaita. Yhdellä koiralla oli pallo, joka oli hänelle varmasti maailman rakkain esine. Koira kuljeskeli rannalla pallo suussa, jätti pallon jonkun ihmisen eteen ja juoksi noin viiden metrin päähän makaamaan maahan häntä heiluen ja odottamaan, että pallo heitettäisiin, Mikäli ihminen, kenelle hän pallon oli jättänyt, ei huomannut tai halunnut heittää palloa, kävi koira hetken päästä hakemassa pallon ja vei sen seuraavan luokse. Kun pallo heitettiin, usein ainakin kolme koiraa juoksi sen perässä, mutta tämä koira sai aina oman pallonsa kiinni. Minäkin heitin koiralle palloa muutaman kerran, sen vuoksi jäi muutama Kimmon surffaustilannekin kuvaamatta, mutta ei sitä koiraa voinut vastustaa. Australiassa koirat ovat muuten superkilttejä ja lähes aina niitä pidetään vapaana.
Kimmon surffailun jälkeen marssimme hakemaan frozen yogurtit. Palkinnoksi kimmolle raskaasta surffauksesta ja minulle palkinnoksi ahkerasta kuvailusta (tai vaan taltuttamaan makean himoa). Oli muuten hyvää!
Kävellessämme hostellillemme päin huomasin sympaattisen hippihenkisen kaupan nimeltä The Rainbow Shop. Olin etsinyt löysiä, ohuita housuja Malesiasta ostettujen ja hajonneiden tilalle (basaarilaatu on aina basaarilaatu). Kauppa oli niin ihana, lähinnä käsintehtyjä vaatteita ja asusteita. Värejä ja liukuvärjäystä, punottuja rannekoruja ja ihanat liikkeenpitäjät. Löysin kivannäköiset housut ja rastapäinen liikkeenpitäjänainen kysyi: "Would you like to try those on my love?". Liikkeen sovituskoppi muodostui kahdesta verhosta jotka laitettiin kiinni sellaisella hiuksiin kuuluvalla hainhampaalla. Hainhampaassa oli virkattu värikäs päällinen ja kulkusia. Nainen oli erittäin ystävällinen ja hänen käyttämänsä kutsumanimi "my love" tuli häneltä todella aidosti. Teki mieli halata myyjää, onneksi en kuitenkaan, mutta tällaisia ihmisia ei Suomessa tapaa valehtelematta koskaan.
Illalla kävelimme majakalle. Päätimme kulkea reitin autoteiden ulkopuolella ja katsoimme kartasta merkityn kävelyreitin. Ja huh huh mikä reitti taas. Ensin 150 rappusta ylös, sen jälkeen ne kaikki alas ja tätä toistettiin useaan kertaan. Loppumatkasta jalat jo ihan tärisi, kun riedet oli ihan loppu. Lisäksi reitti meni metsässä, jonne tuuli ei käynyt. Päivällä olisi ollut turha yrittää kävellä tätä reittiä, mutta illemmalla ilma oli jo siedettävämpi.
Kun noin tunnin metsässä kävelyn jälkeen päästiin ylös aukealle paikalle, oli maisema kuitenkin kaiken sen kävelyn arvoinen. Olimme montakymmentä metriä merenpinnan yläpuolella ja näköalat olivat huikeat. Kävimme myös majakalla ja siellä Australian kaikista itäisimmässä paikassa. Tottakai halusimme itsestämme kuvat Australian itäisimmän paikan ilmoittavan kyltin vierestä. Kuvausolosuhteet eivät kuitenkaan olleet parhaat, sillä aurinko paistoi suoraan silmiin ja tuuli oli todella voimakas. Näiden olosuhteiden ja pitkän tarpomisen vuoksi kaikki kuvat itsestäni itäisimmällä pisteellä ovat jo lähes huvittavia. Tämän vuoksi kuvaa itäisimmällä pisteellä käynnistä komistaakin Kimmo.
Matkan varrella bongasimme jälleen uusia eläimiä, kalkkunoita, liskoja ja vähän erivärisiä papukaijoja kuin Manlyssa. Yhteensä koko reitin kiertämiseen kuvaustaukoineen meni melkein kolme tuntia. Olimme suunnitelleet lähtevämme illalla vielä "kaljalle" (eli Kimmo joisi kaljan ja minä luultavasti kokiksen tai korkeintaan siiderin), mutta tämän reissun jälkeen suihku ja sänky kuulostivat paremmalta.
Byron Bay on hippikaupunki. Ihmiset kävelivät paljain jaloin kaduilla ja joka puolella oli ekokauppoja ja -tuotteita. Jäätelöä sai orgaanisena ja frozen yogurtiin voi sekoittaa akaimarjoja, macajauhetta tai muuta superfoodiksi luokiteltavaa. Kaupungissa oli paljon hierontapaikkoja, tarotkorteista lukijoita ja ns. vaihtoehto parannus-/hyvänolonpaikkoja. Puistossa joku saattoi joogata, tai perheenäiti ajaa ohi autolla ikkuna auki, letkeän musiikin soidessa kovaa autossa. Kaikki oli niin rentoa. Ei korkeita taloja, jakkupukuja, korkokenkiä, julkista liikennettä tai kiirettä. Ihmiset hymyilivät ja tervehtivät vastaantullessa ja autoilijat antoivat jalankulkijoille aina tietä. Ja joka puolella oli surffaajia, surffilautoja, surffikursseja ja surffaajien autoja. Ja ranta, valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin. Rannalla oli todellakin tilaa kaikille ja muutenkaan paikka ei ollut täynnä turisteja. Luin jostakin, että kaupunki ei anna rakennuslupia suurille ostoskeskuksille tai hotelleille juuri sen vuoksi, että pikkukaupungin fiilis säilyisi.
Byron Bayssa ensimmäisen kerran harmittelimme, että olimme lyöneet kaikki majoituksemme lukkoon. Olisimme viihtyneet pidempäänkin kuin kaksi päivää. Olisi ihana päästä kunnolla mukaan paikalliseen elämään. Osaisivatkohan tällaiset aikatauluihin tottuneet suunnitelmalliset suomalaiset koskaan olla niin stressittömiä ja rentoja kuin ihmiset Byron Bayssa? Mikäli joskus palaamme Australiaan, emme mistään hinnasta jättäisi käymättä Byron Bayssa, tämä voisi olla jopa syy palata tänne vielä joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti