Viimeinen kurkistus kengurumaahan ja uudet kujeet

sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Sijainti: National Park, Uusi-Seelanti
Terveisiä Uudesta-Seelannista! Maasta, jossa lampaita ja lehmiä näkyy enemmän kuin ihmisiä ja tiet kiemurtelevat vuorten rinteitä ylös ja alas paljastaen aina seuraavan mutkan takaa hieman upeamman maiseman kun edellinen. Blogipostaukset laahaa sen verran perässä, että päätin kertarykäisyllä saada ne vähän ajantasaisemmiksi. Tämä postaus on siis sekoitus kaikkea, mitä Surfers Paradisen jälkeen on tapahtunut.

Viimeiset kaksi yötä Australiassa vietimme Brisbanessa. Itse kaupunkiin emme tutustuneet (lähes) ollenkaan. Sorry Brisbane, olet varmasti tosi kiva ja tutustumisenarvoinen kaupunki, mutta meiltä et saanut tilaisuutta. Ensimmäinen ilta meni jälleen pyykinpesun ja kaupassa käynnin merkeissä. Yritettiin myös kovasti katsoa Putousta Katsomosta, mutta eihän siitä mitään tullut, pätki muutaman kymmenen sekunin välein. Odotellaan parempaa nettiä, jotta saataisiin katsottua. Hostelli oli jälleen YHA-ketjun, eli todella hyvä.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle heti aamulla, määränpäänämme Lone Pine Koala Sanctuary. Vähintään suurin osa (ellei kaikki) alueen eläimistä oli päätynyt sinne, koska niitä ei eläimelle sattuneen tapaturman vuoksi voitu palauttaa takaisin luontoon. Puisto on alunperin perustettu suojelemaan Koalia sukupuutolta, silloin kun Koalia sai vielä metsästää. Nykyään siellä on paljon muitakin Australian luonnosta löytyviä eläimiä. Leijonia ja kirahveja ei siis täällä tapaa, mutta nähtävää oli vaikka kuinka.

Alueella oli noin puolen tunnin välein jotain ohjelmaa, esimerkiksi eläinten esittelyjä tai mahdollisuus seurata eläinten ruokintaa. Seurasimme Koaloista kertovaa esittelyä, jonka päätteeksi sai silittää Koalaa ja voi että miten pehmeä se oli. Itsensä olisi saanut (maksua vastaan) kuvauttaa halaamassa Koalan kanssa, mutta tämän me passasimme. Koalat syövät vain ja ainoastaan Eukalyptuspuun lehtiä ja reilu kolmestasadasta eri puulajista kelpaa niille ruuaksi noin kuudenkymmenen eri puun lehdet. Lone Pinellä onkin oma eukalyptuspuumetsä, josta ruoka haetaan Koalille. Koalat saavat ruokavaliostaan niin vähän energiaa, ettei se riitä edes hereillä pysymiseen, joten nämä kaverit viettävätkin suurimman osan päivää nukkuen puissa. Näistä mitä erikoisemmista nukkumisasennoista näimme mekin tyylinäytteitä.









Kävimme katsomassa myös Birds of pray -esittelyä. En oikein tiedä onko kyseiselle linturyhmälle jotakin suomen kielistä nimeä, mutta kyseessä on siis linturyhmä, jotka metsästävät jaloillaan. Ryhmään kuuluu ainakin kotkia, haukkoja ja pöllöjä. Oli hienoa nähdä läheltä näitä isoja lintuja. Yksi linnuista oli jäänyt joskus jalastaan kiinni siimaan. Joku oli onneksi tämän löytänyt ja ottanut luokseen. Seurauksena tästä kotihoidosta kuitenkin se, ettei parannuttuaan lintua voinut palauttaa luontoon, sillä se ei osannut enää itse metsästää ruokaansa. Niinpä se päätyi Lone Pineen.





Mieleenpainuvin juttu Lone Pinessa oli kenguruiden ruokkiminen. Kenguruiden aitaukseen sai mennä sisälle ja Lone Pinen kahvilasta sai kahdella dollarilla ostaa pienen pussillisen kengurun ruokaa. Kengurut olivat hyvin tottuneita ihmisiin ja alue oli niin iso, että halutessaan ne olisivat päässeet pakoon.





Niin, uusia asukkaita Lone Pineen tulee myös luonnollisia teitä.

Hostellilla olimme takaisin vasta noin kuudelta, jolloin olikin aika kaivaa lentoliput ja passit, sekä pakata rinkat, sillä seuraavana aamuna suuntasimme lentokentälle ja lensimme kaksikerroksisen lentokoneen kyydittämänä Tasmanianmeren yli Uuteen-Seelantiin. Ja täällä sitä nyt ollaan. Ihan helposti ei meitä maahan kuitenkaan päästetty. Maahansaapumiskorttiin jouduimme kolmeen kohtaan vastaamaan kyllä ja niinpä pääsimmekin ihan specialjonoon ja vasta tullimiehen katsottua kenkiemme pohjia, aukesi meille ovet maahan. Ensimmäisenä kävimme hakemassa vuokra-automme, joka paljastui automaattivaihteiseksi, beigeksi Nissan Tiidaksi. Tämä tulisi olemaan kulkupelimme viikon ajan Uuden-Seelannin pohjoissaarella. Eteläsaarella meitä odottaa toinen auto. On nimittäin huomattavasti halvempaa mennä lautalla pohjoissaarelta eteläsaarelle ilman autoa.



Uuteen-Seelantiin tutustuminen aloitettiin Aucklandista, josta olimme varanneet neljän hengen dormista paikat kahdeksi yöksi. Emme me Aucklandiinkaan juuri tutustuneet, kaupunkien sijaan halusimme Uudessa-Seelannissa nähdä luontoa. Ensimmäisen yön toinen huonetoveri oli vähintään häiritsevä. Kaverista tai sen tavaroista lähti meinaan niin hirveä likaisentunkkainen haju, että vaikka ikkunat oli koko yön auki huoneesta, oli haju tosi häiritsevä. Ja tällä kaverilla oli ainakin viisi laukkua, jotka vei puolet huoneesta. Seuraavana aamuna hän lähti hostellista, mutta jätti huoneennurkkaan kasan likaisia vaatteitaan. No, mitäpä me asialla päitämme vaivaamaan, sillä emme todellakaan aikoneet viettää aikaa hostellilla vaan hyppäsimme Tiidan kyytiin tavaroinemme ja suuntasimme Pohjoissaareen pohjoisimpaan paikkaan, josta löytyy Cape Reinga. Matka oli ehkä liian pitkä tehtäväksi yhden päivän aikana Aucklandista ja istumalihakset joutuivat tosissaan töihin. Maisemat oli matkalla ihan mielettömät. Kiemurtelevia vuoristoteitä, joiden varsilla laidunsi lehmiä ja lampaita. Maisemat oli perillä vielä mielettömämmät. Kävelimme majakalle, joka on 165 metriä merenpinnan yläpuolella. Samassa paikassa Tasmanian meri ja Tyyni valtameri yhtyvät ja virtaukset olivat hurjat. Ehdimme olla majakalla vain hetken kun tihkusade muuttui kaatosateeksi ja näkyvyys katosi kokonaan. Kun kävelimme takaisin autolle päin, ei koko majakkaa edes näkynyt hetken päästä. Onneksi ehdimme nähdä maisemia ja napata muutaman kuvan. Ja onneksi oli rinkat mukana niin sai vaihdettua kuivat vaatteet päälle. Tuli muuten tässä samalla huomattua, että Kimmon takki ja minun housuni eivät todellakaan ole vedenpitäviä.







Matka takaisin oli puuduttava, pitkä, pimeä ja sateinen. Enää ei ollut maisemia katseltavana. Olimme perillä hostellilla vasta puolen yön jälkeen ja ensimmäisenä totesimme, että kaikki hostellin parkkipaikat olivat täynnä. Olimme Kilroyn kautta varanneet itsellemme parkkipaikan hostellilta jo viime vuoden puolella. Hostellin yötyöntekijä voivotteli asiaa ja kertoi hostellin asiakkaiden jättävän välillä autonsa siihen varaamatta paikkaa. Hän kehoitti jättämään auton kadun varteen, sillä se olisi ilmaista aamu kahdeksaan asti. Ok, heräisimme siis aamulla ennen kahdeksaa siirtämään autoa, eli äkkiä nukkumaan. Menimme huoneeseemme ja tadaa, joku nukkuu minun sängyssäni, Kimmon lakanat on viety pois ja likaisen miehen sänky on edelleen likainen ja hänen jättämänsä vaatteet lojuvat huoneen nurkassa. Menimme ilmoittamaan asiasta respaan, joka lähti vaihtamaan lakanoita huoneeseen. Voin sanoa, että otti päähän ja lujaa. Kello oli yli yksi yöllä ja väsytti. Onneksi tämä oli viimeinen yömme tässä hostellissa, jäi todella huono fiilis koko paikasta, vaikka olikin YHA:n hostelli.

Aucklandin jälkeen suuntasimme pieneen Whitiangan kaupunkiin, jonka lähistöltä löytyy Cathedral Cove. Lähdimme iltapäivällä käväisemään täällä nähtävyydellä, ajomatka kesti puolisen tuntia. Käväisy ei ehkä kuitenkaan kuvannutkaan käyntiä parhaiten, sillä Cathedral Covelle oli reilu puolen tunnin kävelymatka yhteen suuntaan, lähinnä jälleen rappusia. Olihan se näyttävä näky siellä alhaalla. Vaikea uskoa miten se on muokkautunut nykyiselleen satojen tai tuhansien vuosien aikana. Whitianga sijaitsee meren rannalla, mutta meidän siellä ollessa tuuli oli aivan tajuttoman kova, joten rannalle ei ollut mitään asiaa.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti